Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset. Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut. Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman, salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen se vielä häneltä vaati uhriksensa?… Hapuillessaan paljain jaloin pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta, Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!
Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen, kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:
— Paula, vastaa minulle, mikä sinun on?
— Hän ei uskaltanut kysyä enempää.
Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka ilmaisi hänen salaisuutensa:
— Voi hyvä Jumala! Äiti, äiti!
— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on huonoja uutisia Marcel'ista.
— Äiti, äiti, mumisi Paula.
— Hän on sairas, hyvin sairas, niinkö?
— Niin on, äiti, hän on sairas.