Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.
— Onko hän kuollut?
— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.
— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne minulle. Minä tahdon ne lukea.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.
— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin sururunon loppusäkeitä.
Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut itkeä, valitti hän isoon ääneen:
— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei, minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi, Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun Marcel'ini.
— Äiti, äiti, toisti Paula syleillen häntä.
Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti, joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn: