— Ei, minä en tahdo mennä vuoteeseen.
Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui. Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.
Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla. Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo. Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään. Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.
Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja huusi:
— Äiti, äiti, puhu minulle Marcel'ista. Puhu minulle, minä pyydän sinua.
Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:
— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun pikku Paulasi!
Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se heikkoudessaan pyysi apua.
Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.
Kun äiti saattoi puhua, kiitti hän Jumalaa.