— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!
Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.
— Hän kuoli niinkuin pitikin… Nyt hän, elää; hän on Jumalan luona.
— Niin, sanoi nuori tyttö, hän kuoli voittajana. Hän sai kuulan otsaansa.
He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan, tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.
Luodessaan katseensa Paulaan, tuli äidin häntä sääli.
— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi auttaa minua.
— En mene, äiti, en minä jätä sinua, virkkoi Paula.
— Tahdotko sinä sitten rukoilla? Rukoilkaamme hänen edestänsä.
Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.