— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden, mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta varjele häntä, ole laupias…
Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa. Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja äiti valvoi hänen luonansa.
Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui hänelle hiljaisella äänellä:
— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi. Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen ja yhdyn teihin ainiaaksi.
Ja ajatellen omaa kuolemaansa, hän virkkoi valittaen:
— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta kaikki minun rakkaani?
Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena, joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan…
Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni, yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään. Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen kalkki pohjaan saakka.
Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen heidät yhteiseen suruun…