— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.
— Kirkko on liian kaukana, vastasi hurskas vanhapiika.
Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.
Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.
— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan, huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?
— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan lähteäkseen huoneesta.
— Autathan sinä minua pitämään heille seuraa?
— En, äiti, minä en tahdo häntä tavata.
Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät, päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.
— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni, Paula.