Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan vieraat sisään.
— Minä jään sitten, äiti.
Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen, laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.
— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan seisomaan.
Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan poissa.
— Niin on, vastasi Marcel'in äiti, Jumala koettelee meitä.
Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen. Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen, ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.
— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut… Meidän kansanvaltaisena aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään oppineet häntä tuntemaan.
Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla. Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."
Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.