Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään, saadakseen asian päätökseen:
— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.
Tämän hyökkäyksen jälkeen hän lisäsi:
— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.
Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän nousi lähteäksensä:
— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa. Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.
— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti seisomaan vuorostansa.
Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi, että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän tokaisi:
— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.
Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa, kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen. Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan: