— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä päättynyt.
Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.
Minä sanon hänelle, virkkoi rouva Guibert, nousten vaivalloisesti portaita.
… Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa valloilleen.
— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut niin suuresti suruissani siitä asti… siitä asti kuin häntä ei enää ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!
Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä aikaa, virkkoi hän:
— Mitä se hyödyttää?
Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:
— Olethan sinä hiukan syypääkin meidän onnettomuuteemme?
Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin Alice nyyhkytti.