— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.
— Minä rakastin häntä, sanoi Alice hiljaa.
— Miksi et sitten tahtonut?
— Voi, sehän juuri onkin minun elämäni onnettomuus.
Ja avaten viimein kokonaan sydämensä, lisäsi hän katkonaisin sanoin:
— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä… Paula, rakas, suokoon Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!… Ja itse olen syypää, Paula… Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin olla nyt hänen leskensä.
Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja pysyvän rangaistuksen.
Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen. Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia, kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:
— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy. Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi nainen…
— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.