— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in kanssa, olisit sinä nyt leski.
— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi vähemmän onneton!
Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä. Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä, kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman osan?… Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista…
V.
Jean.
Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee, saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena…
Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa. Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla, Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.
Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla, vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään, ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä, postimerkkien mukaan: "Pariisista… Tonkin'ista… Algeriasta".
— Hyvä on, Ravet, Mari odottaa teitä, menkää juomaan lasi viiniä.
Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä. Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.