Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.
* * * * *
Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen. Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.
Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa, venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo. Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.
Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.
— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.
Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän, mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen. Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:
Korkealla kunnahalla
Niitty vihertää;
Peltopyyt ja viiriäiset
Siellä visertää.
Jousen heitin olalleni,
Rtensin sinne päin.
Neljä luulin ampuneeni
Kaikki eloon jäi —
Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis terveydessään ja voimassaan.
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?