Tyttö tuli Jean'ia vastaan, joka kuunteli hymyillen laulua.
— Hyvää päivää, Jean herra, virkkoi hän tervehtien.
— Tunnetko sinä minut, kysyi tämä hämmästyneenä.
— Tottakai. Minähän olen Trélaz'n, Maupas'n arentimiehen tytär.
— Jeannette'ko?
— Palvelukseksenne.
— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi tuleentunutta viljaa.
Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?
Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät: