Pikku hiukan, hiukan teit sä,
Vaan se surmaa mun!
Suudelma mun parantaa vain
Huulilta voi sun.
Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän elämänhalua.
Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara, intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen, joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen loistosta, jonka pimeys on peittävä?
Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä. Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan, kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman työn ikuisuus…
Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin. Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:
— Tekö siellä tulette, Jean. Kyllä olenkin teitä jo odottanut!
Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet. Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on nähnyt.
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.
— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi hänestä puhua.