Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen huoneeseen vievän oven ja huutaa:
— Paula! Täällä on Jean Berlier.
— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne.
Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.
— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian, jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.
Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.
Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä, koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön tunnusmerkkejä.
Suljetulla piaanolla näkee Jean hänen valokuvansa ruusukimpun koristamana.
Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin, yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.
Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.
— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: — Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.