— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.
Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:
— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla. Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän olisi halunnut?
— Ennen pitkää ei kukaan enää siellä tunne hänen hautaansa.
— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, 25 p. huhtikuuta 1868 ja 19 p. helmikuuta 1901 ja nuo kolme kunniakasta sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: Madagaskar, Saharan retki, Timmimun. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.
— Niinkö, virkkoi rouva Guibert.
Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:
— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.
— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!
— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen kuolematonta sieluaan.