Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä vierivän hänen poskillensa.
— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.
— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.
Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi, kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat, lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan mieleen:
— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen.
Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen
sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia?
Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.
Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.
— Joko te jätätte meidät, kysyi rouva Guibert arasti.
Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat kaukaista Ranskaa.
— Kuinka monta lasta on Etienne'lla?
— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä tiedä?