— Tiedän kyllä, vastasi Jean hymyillen.
— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.
Entä jos se on tyttö?
— Marcelle sittenkin. Tässä ovat molempien vanhempien lasten valokuvat.
Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa vaimo kantoi sydämensä alla.
— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen veljensä lapsia.
— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat silmänne.
— Hänestä tulee paljon kauniimpi.
— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka teki hänet niin nuoren näköiseksi:
— Eikös se riitä? Olettepas te vaativainen.