Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi iloitsevansa siitä, että oli kaunis.
Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:
— Hehän ovat asettuneet Along'in lahden rannalle, lähelle Hanoi'ta?
— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.
— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen ja alkoi:
— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat menestyksestä.
Hän kertoi yksinkertaisesti ja selvästi, Jean innostui.
— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän luokseen.
— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen noustessa hyvästelemään.
— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta minä laskin vain leikkiä.