He siirtyivät portaille. Kukkien peittämän talon julkisivu aivan hukkui kuusain-, ruusu- ja klemaatisköynnösten runsauteen. He nojasivat kaidepuuta vastaan. Lumoavana päilyi toukokuun päivä heidän silmiensä edessä, ilma oli kevyt ja kuulakas. Sinertävä auer, joka tietää jatkuvaa kaunista säätä, verhosi vuoria, pehmentäen ja hämmentäen niiden ääriviivoja. Pieni Saint-Cassin'in torni kyykötti kastanjien varjossa. Lähempänä hohtivat niityt keväisen helakassa vihannuudessaan. Nouseva laiho lainehti hiljaa tuulessa. Hedelmäpuut olivat jo pudistaneet päältään hentojen, kerkeästi kuihtuvien kukkiensa valkoisen ja punertavan lumen ja näyttelivät joka oksalla hymyileviä hedelmännuppujaan. Kaksi pihan kulmauksessa kohoavaa lehmusta levitti ilmaan tuoksuaan ja puistotien hevoskastanjat koristivat valkoisilla tyrsossauvoillaan lehviensä jykevää tummuutta.
Heidän ympärillään lauloi kevät ikuista lauluaan, lupasi hedelmällinen maa ikuisia lupauksiaan työntekijälle.
Oli kevät, vuoden nuoruuden aika, pysyväisyyden ja elämän vertauskuva. He katselivat ja vaikenivat. He ajattelivat Marcel'ia kaikki kolme, ja tämä liian ihana huomenhetki teki heidän mielensä murheelliseksi.
Väsynyt kun oli ja muistojen valtaama, antoi rouva Guibert tyttärensä saattaa kapteenia porttaalille. Hän näki heidän poistuvan, ajatteli lempeästi, kuinka asiat voisivat olla, uskoi Paulan tulevaisuuden Jumalan haltuun ja meni sisälle yksinäisyyden rauhassa paremmin muistutellakseen kertomusta poikansa kuolemasta.
Paula ja Jean sanoivat toisilleen hyvästi käytävän päässä. Nuori mies pysähtyi ja seurasi silmillään tuota solakkaa ja hoikkaa olentoa, joka liukui puitten alla. Silloin nuori tyttö kääntyi vuorostansa katsomaan taakseen. Hän punastui tuota yhteensattumista, teki sitten rohkeasti päätöksensä ja palasi takaisin samaa tietä, poistaakseen kaiken kaksimielisyyden.
— Jean, kuiskasi hän liikutettuna, minä en ole teitä kylliksi kiittänyt veljeni puolesta, joka oli hiukan teidänkin veljenne ja äitini puolesta, jolle teidän kirjeenne ja teidän vierailunne ovat tehneet niin paljon hyvää. Te olette ollut hyvä meitä kohtaan. Minä en ole osannut sitä teille sanoa. Siksi minä palasin.
Hän oli inhimillisempi ja liikuttavampi tunteittensa vallassa.
— Voi, älkää minua kiittäkö, vastasi nuori mies. Olinhan minä Marcel'in ystävä, ja meidän isämmehän jo pitivät toisistansa.
He seisoivat siten vastatusten eivätkä tietäneet enää mitä sanoa. He olivat omituisesti hämillään ja tahtoivat vuoroin siitä päästä ja vuoroin sitä pitentää. Paulan silmät katsoivat kiinteästi maahan, ja Jean huomasi hänen poskillaan pitkien ripsien varjon.
— Kuulkaahan, virkkoi hän vihdoin. Marcel'in univormutakin taskussa oli muutakin kuin äitinne viimeinen kirje. Tämä valokuva oli siellä myöskin. Päätin jättää sen teille.