Hän ojensi Paulalle kuluneen pahvilevyn, jolla tämä näki Maupas'n puutarha-käytävällä kaksi pientä tyttöä, kymmenen kahdentoista vuotiaita. Toinen oli vaalea-, toinen tummaverinen, toinen istui kilttinä ja katsoi ihmeissään ympärilleen, toinen oli liikkeessä. Ne olivat Alice ja hän itse.
— Oi, sanoi nuori tyttö. Ja hän kysyi tukahtuneella äänellä:
— Eikö hän koskaan puhunut hänestä?
— Ei koskaan.
Paulan kädestä vierähti kuva, joka putosi risahtaen käytävän hiekkaan, ja voimatta enää hillitä itseänsä, purskahti hän itkuun.
Jean tarttui hänen käteensä:
— Usein ajattelin minä, sanoi hän, siellä Afrikan aavikoilla kohtalon sokeutta. Miksei se ottanut minua hänen sijastansa? Minua, jota ei kukaan olisi itkenyt.
Mitä saattoi nuori tyttö vastata. Hänen mustat silmänsä välähtivät äkkiä. Hän otti ylös valokuvan, ennenkuin Jean ennätti kumartua.
— Kiitos, Jean. Tulkaa taas pian meitä katsomaan. Teette sillä meille suuren ilon.
Nuori mies katsoi häntä hetkisen ja meni sitten. Paula palasi verkalleen puutarhan kautta. Hän katseli kukkia, poimi ruusun, ja ensimmäisen kerran koko vuonna tunsi hän hiukan iloa, sen tuoksua hengittäessään. Hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa toisin veljensä kuolemasta ja toisti itsekseen Jean'in sanoja, joiden tarmokasta opetusta hän teroitti mieleensä: