— Tulee kunnioittaa vainajia, mutta pitää myös uskoa elämään.
Eivätkö ne sanat juuri sisältäneet neuvoa, kehoitusta hyvin elämään, jota sankarien esimerkki meille opettaa? Nehän ne juuri olivat suuria, jotka eivät surkeilleet vaivojaan ja jotka elämänuraansa, oli se sitten pitkä tai lyhyt, painoivat pelottoman ja uljaan sielunsa leiman. Niin sai hän viihdytystä ja lohdutusta siitä, mikä aiheutti ja kiihdytti hänen mielensä sekasortoa. Hän lupasi itselleen, hengittäessään kukan tuoksua, täst'edes miehuullisesti kantaa päivien painoa, ilman katkeruutta ja sisäistä kapinoimista. Hänen nuoruutensa, jota hän oli vähäksynyt, ei jäänyt silloin hyödyttömäksi, kun hän vapaaehtoisesti uhrasi itsensä. Ja palatessaan äitinsä luokse suuteli hän häntä, ikäänkuin suojellakseen tuota hänen huomaansa uskottua vanhusta, ikäänkuin sinetöidäkseen uuden rohkeutensa lupauksen.
VI.
Isabella.
Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella, keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen vaalean hipiänsä hohtoa.
Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa Ifigeneia Tauriissa. Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa tanterella.
Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori, hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys, hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö innokkaasti suosiotaan.
Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.
— Tiedättekö, sanoi hän, että minä olen itkenyt teidän kuolemaanne.
— Minun kuolemaaniko? Olipa teillä kiire!