— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt samoin kuin hänen vai eikö.
— Ovatko nuo kauniit silmät todellakin itkeneet minua?
— Kokonaisen illan.
— Ne säihkyvät niin, että luulisi kyynelten niissä kuivuvan.
— Ne iloitsevat, kun taas saavat nähdä teidät, Jean.
Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin, riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän sormuksissa kiiltelevät sormensa.
— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.
— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.
Jean hymyili epäilevästi.
— Maailma on liian avara, hyvä rouva, mahtuakseen teidän käteenne.