— Katsokaahan, Jean, tuota smaragdia. Eikö se ole kauniin viheriäinen?
— Minä pidän enemmän niittyjen vihannuudesta.
— Ja tuota heleänsinistä safiiria.
— Se ei vedä vertoja taivaan sinelle.
— Ja noita rubiineja.
— Pidän enemmän verestä.
— Ja noita helmiä.
— Pidän enemmän kyyneleistä.
— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä teidän tähtenne.
Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi peittänyt hänen iloansa.