— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.
— Odotitteko minua todellakin?
— Isabellan vastausta saattoi tuskin väärin ymmärtää:
— Minä odotan teitä vieläkin.
Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen järkeänsä.
Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta, jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin noilla joutavilla silavehkeilläkään.
Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa, noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: — Minä odotan teitä vieläkin — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja vapauttaan?
Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.
Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin — jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel. Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.
Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille. Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee, että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.