Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta, jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta kitketään rikkaruohot.
Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti, oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.
"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa istuu?"
Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin salaisella ilolla:
"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin polviin asti."
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyilläkseen hänelle.
"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi, mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani, älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne. En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea…"
Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan, ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa. Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa. Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen kestävyyden ja perhetunnon.
Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen, että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita, kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset, jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan, kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä, niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen tuntematonta rauhaa.
Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle. Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun, kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän, ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän kauneutensa levälleen kuin lipun.