Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.
— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on hylännyt meidät.
Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.
Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.
Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin, niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä näytekappale?
— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert, joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä ennenkuin se lakastuu.
Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai säpsähtämään rouva raukan:
— Minä ilmoitan teille salaisuuden… Kekseliäästi ymppäämällä on minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani ihastuu. Se saa nimekseen Rouva Paula Berlier.
Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla, pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä tarkastellen.