Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan hymyilemättä:
"Mies parka, hän unohti meidät kaikki ruusunsa tähden".
Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös ahdetta.
— No, eno, kuinka kävi?
Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai nuoren miehen rauhoittumaan.
— Hyvin vain! Tässä näet ruusun, joka puuttui minun kokoelmastani.
— Siitä minä viisi, sanoi Jean tylysti. Suostuuko hän, vai eikö?
Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:
— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin sinun asiasi.
Jean katsoi häntä surkutellen.