Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin, mutta kuitenkin samalla tapaa.
— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että laiskottelen tässä koko päivän.
Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä, vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.
Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia alapintojansa.
Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:
— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta sanoo Alppitorvi ja Tasavaltalainen Savoiji?
— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.
— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan tiistaina.
— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.
— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.