— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.
— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän köyhtymisestämme.
Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.
Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut. Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä, juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä: Muistatko… Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi lopuksi:
— Muistatko?… Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi seikkailuhaluni peräisin.
— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?
— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.
Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan hellyydestä.
Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa, hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi, hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?
Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla, koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea, että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-: "Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.