Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.
— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen kasvot:
— Minun rakas iso poikani! Kuinka sinä muistutat isääsi.
Nuoren miehen kasvot kävivät vakaviksi:
— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman kulkevan kintereilläni…
Hetkisen kesti painostavaa hiljaisuutta, sitten jatkoi taas rouva
Guibert:
— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?… Ja olen elänyt sen kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen saanut.
Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen, jota hänen poikansa odotti:
— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte kaikki toimialoillanne.
— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä kuin sisarkin, lisäsi: