— Parempi on saada osakseen kateutta kuin sääliä.
— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies, johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.
— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä kuva.
— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert, kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.
— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.
— Paulan kanssa myös neuvoteltiin.
— Oli kysymyksessä nimi, Paula sanoi, ja kunnia.
— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta… Tämä hänen veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.
— Minä yksin, sanoi Marcel, en ollut saapuvilla.
— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista,
François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.