— Entä Margareeta?
— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle. Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.
He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti. Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä. Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.
— Se odotti sentään kesää. Toiset kuihtuvat jo keväällä.
Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli, kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset aavistukset:
— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan päinvastoin vahvistaa minua.
Hän jatkoi kyselemistään:
— Lähtikö Etienne pian takaisin Tonkin'iin?
— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?
Tytär myönsi, ja äiti jatkoi: