— Oi rouva Guibert, kuinka te voittekaan olla ylpeä sellaisesta pojasta!
Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.
Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka. Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi. Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta. Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.
Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä sietämättömiksi.
Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja kuljettaa hänet pois vaunuissansa.
— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne. Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.
Vihollinen oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa viittausta:
— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta…
Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?
Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen rauhan rakkauttaan.
Mutta rouva Dulaurens jatkoi: