Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa. Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.
Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.
— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.
Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:
— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.
Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.
— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:
— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä jättää.
Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.
— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva
Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.