— Oi, miksi neiti? Te kutsuitte minua ennen Alice'ksi.
— Siitä on jo kauan. Te olitte silloin pieni.
— Pienihän minä vieläkin olen, tai milt'ei pieni.
Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä, kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.
— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle, antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.
Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:
— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.
— Mitä sinä mietit, kysyi hän.
Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen, ikäänkuin tuntien heikkoutensa:
— Menemmehän heitä katsomaan, eikö niin?