Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät ja hänen silmänsä sumentuivat.
— Et enää tyydy meihin, mumisi hän.
Kohta hän kumminkin hillitsi itsensä ja virkkoi lujemmalla äänellä:
— Minä en ainakaan mene. Ei minua ole kutsuttukaan.
— Kutsuttiinhan sinut, sanoi Marcel.
— Pyh! Kaupan päällisiksi! Rouva Dulaurens antoi minun sen kyllä tuntea.
— Paula, pikku Paula, tiedäthän, etten mene sinne ilman sinua.
— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas paistaa.
— Niin, lapsikulta, toisti rouva Guibert. Ole meidän kanssamme.
Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään, jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen tahtonsa ja ylpeytensä.