Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei voinut kauan katsella veljeään surullisena.
— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.
Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:
— Minä hankin niitä sinulle, pikku sisko. Minulla on hiukan säästöjä.
— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert, katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.
Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen:
— Haaveksitko sinä kauniista Alice'sta?
Hän sanoi nämä sanat niin herttaisesti, että veli hymyili:
— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta, lisäten:
— Hän on kaunis, se on totta. Onko hän sinun ystäväsi?