— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.
— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!
Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:
— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja. Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.
Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut. Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan, olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.
III.
Kukkataistelu.
Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier, osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.
Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet, joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova. Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon valossa.
— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.