Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.
Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja, joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta, jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari oli maalannut.
Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa, Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden seuralainen.
Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun. Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita pukuja ja päivänvarjoja.
Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta, soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.
Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä, valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot, eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.
Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä, hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen, että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin kauneuden jumalaista kukankupua!
Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja kukkasateessa.
Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä, joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin kuvasivat menestystä ja onnea.
— Hyvä, huusi väkijoukko ja osoitti kultavaunuja palkintolautakunnalle.