Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa, Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla. He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja naljailemisella ei enää ollut rajoja.
Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan. Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä. Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon, nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon hohtoa.
Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi, ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria, joka alkoi jo tyhjentyä:
— Kas tässä on kukkia. Ettekö heitä niitä?
Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.
Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka taputti käsiään, huutaen:
— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.
Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen, aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.
Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen. Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa päivänpaisteessa kuin tulipalo.
Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti sitä puolustivat.