Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:
— Te ette osaa, hyvä herra, tehdä eroa leikin ja taistelun välillä.
Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:
— Te ette osannut tehdä eroa kunnioituksen ja liehittelyn välillä.
Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen kuuluisuus.
Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti, haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.
— Jean, tulkaa pian. Täällä on rakuuna.
Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:
— Antakaahan kun katson kasvojanne, olkaa niin hyvä!
— Mutta, hyvä neiti… vastusteli luutnantti kalveten.