— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän sanoi:
— Ihmeellistä, hänessä ei näy mitään.
— Mitä te minusta oikein tahdotte, vastusti de Marthenay.
Nuori tyttö purskahti nauruun ja jatkoi pilantekoaan:
— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!
— En ymmärrä teitä.
— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään ratsuväkeen.
Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:
— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:
— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen eteenpäin!