Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:
— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi päästä naimisiin.
— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.
— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?
Muuan mietelauseita viljelevä herra lausui:
— Unhotus on nopeampi kuin kuolema.
— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.
— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää voi sitä ajatellakaan…
Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana. Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:
— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri omaisuus.