— Isä, hän on täällä.
Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli vaistomainen liike… Sitten hän heti hallitsi itsensä:
— Hän palaa verrattain myöhään.
— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard mietti ja vastasi päättävästi:
— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen puolustuksensa. En tänä iltana.
Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa vasten ja sanoi:
— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.
— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden…
— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni. Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi. Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa keventää mieltäni…
Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle. Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa: