— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä sittenkin itse yllytti.
— Muista äitiä, isä.
Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.
— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain merkityksettömistä asioista.
— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.
— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:
— Hän kärsii. Hän on onneton.
— Entä me? sanoi herra Roquevillard.
Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta, kysyen vuorostaan:
— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?