— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.
Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa lukuisan seuran.
— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän keskellämme.
Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:
— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.
— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.
Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia, joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.
Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta, muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa. Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden jatkuvaa huoltoa.
Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!
Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.