— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.
— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
Marguerite vastasi:
— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet hyviä. Hän on saanut kuumeen.
— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille istuntokauden alussa.
— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian tulokseen. Vapautushan on varma.
— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi. Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, levottomina:
— Kuinka ei?
— Vaikka hän ei ole syyllinen.
— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz siten mainiten vihollisen nimen.