— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää, joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.
— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi, jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse rouva Frasnen nimeä.
Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:
— Se on mahdotonta. Hän on hullu.
— Se on kavallusta.
— Siihen ei pidä suostua.
— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!
Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:
— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:
— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko se mies taikka se nainen. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme. Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen. Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.