— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.
Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa, jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:
— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?
Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.
— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä. Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta. Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi, mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.
— Ah! isä, huudahti Marguerite.
— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.
Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:
— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.
— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen. Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän päätelmiensä tavallinen kulku.